Iiik, lautasellani on silkkiperhosen toukka!

Moni on kuullut sanottavan, että kiinalaiset syövät melkein mitä vaan. Mutta ihan kaikkeen siihen, mitä kiinalaisessa ruokapöydässä eteensä saattaa saada ei sittenkään pysty henkisesti valmistautumaan, vaikka kuinka olisi teoria tuttua ja kotiläksyt tehty. Omia rajojani jouduin koettelemaan, kun lautasellani lepäsi paksu ja paistettu silkkiperhosen toukka.

Ensikosketukseni näihin silkkiperhosen toukkiin sain Beitaiping Zhuangin ruokamarketissa joskus -90-luvun lopulla. Poikkesin siellä yleensä kotimatkalla yliopistolta hankkimaan illallistarpeita. Yhtenä päivänä siinä sipulien ja tomaattien tienoilla näin korissa aivan outoja ruskehtavia, noin viiden sentin mittaisia palleroita. Piti kysymäni myyjättäreltä mikä uusi ja eksoottinen hedelmä mahtaakaan olla kyseessä, kun tajuisin että ne “hedelmät” olivat kovasti elossa ja aktiivisia. Yksi jos toinenkin silkkiperhosen toukka siinä vääntelehti, onnistumatta kuitenkaan herättämään minun ruokahaluani.

Kyllä ne kuulemma kaupaksi kävivät, vaikka en todellakaan kyennyt kuvittelemaan, kuka kumma ihan vapaaehtoisesti niitä ruokapöytäänsä haluaisi.

Vastauksen sain sitten jonkun päivän kuluttua, kun menin ystäväperheen luokse syömään. Olivat ihan ilokseni, varta vasten paistaneet silkkiperhosen toukkia. Harvinaista herkkua, jota ei joka päivä beijingiläiskaupoista saakaan.

Kaikkea pitää maistaa, niin kuin kotona opetetaan, ja reipasta teeskennellen poimin puikoillani yhden noista iljetyksistä. Siirtääkseni syömiskokemusta vielä vähän tuonnemmaksi virittelin keskustelua toukkiensyöntiperinteestä Kiinassa. Isäntäväki myönsi, ettei moni kiinalainenkaan ihan nikottelematta hyönteisiä ja toukkia suuhunsa laita, ja että eteläkiinalaiset ovat tässä lajissa ennakkoluulottomampia. Sieltähän löytyy pelkästään hyönteisruokalajeihin erikoistuneita ravintoloitakin.

Isäntäväki oli sitä paitsi sen verran iäkäs, että oli kokenut Kiinan sotavuodet ja 60-luvun nälänhädän, ja suhtautui sen vuoksi syömiseen sikäli tervehenkisesti, että ulkonäöstä viis, ravintoarvot ratkaisevat. Silkkiperhosen toukka on valkuaisainetta parhaimmillaan, mukavasti suupalan kokoisena annoksena.

Pohjoismaisten lihapatojen ääressä kasvaneena pullamössökansalaisena en tietenkään kyennyt asennoitumaan tähän toukka-asiaan noin pragmaattisesti. Valkuaisaineista viis, toukka on toukka vaikka sen öljyssä paistaisi. Sen sisus on valkoista jauhomaista mössöä. Ja se maistuu valkoiselta jauhomaiselta mössöltä. Harkitsin äkillistä kääntymystä kasvissyöjien kastiin, mutta päätin sitten maistaa. Mutta vain sen verran että kehtasin sanoa maistaneeni, ja jätin sitten ilomielin loput lajitoverinsa niille, joiden valkuaisaineen tarve oli akuutimpi.