Selviytymisopas Kiinaan: Sähkö kortilla - ja kuinka sitten kävikään

Tämä on tarina siitä, miten kiinalainen arki yllättää, vaikka olisi kuinka lukenut kaikki Kiinaa ja kulttuurishokkia käsittelevät kirjat. Tämä on myös kertomus siitä, mihin nämä pienet yllätykset voivat pahimmassa tapauksessa johtaa. Murphyn laki voi nimittäin saada Kiinassa täysin uudenlaiset ulottuvuudet...

Oli pimeä ja talvinen yö. Tai itse asiassa kello oli vasta yhdeksän kieppeillä illalla, kun asuntoni äkkiä pimeni. Olin asunut Beijingissä vasta pari kuukautta, mutten ollut kuullut, että kaupunkia vaivaisivat sähkökatkokset. Pian huomasin, että muualla loistivat valot, joten aloin pohtia, mitä oli tapahtunut mahdolliselle sähkölaskulle -olinko epähuomiossa heittänyt pois jonkun pienen riisipaperisen lapun täynnä kryptisiä merkkejä? Tilanteeni vakavuus alkoi pikku hiljaa valjeta minulle, kun tajusin, että myös asuntoni vesi, ja itse asiassa koko asuntoni, lämpiää sähköllä. Luonnollisesti myös kännykässäni oli vain yksi palkki jäljellä, mutta päätin kuitenkin hädissäni soittaa kiinalaiselle ystävälleni, joka on aina ollut tukenani ja turvanani. Hetimiten hän kysyi, näyttääkö sähkömittarini nollaa. -Mikä sähkömittari? Kysyin äimistellen aivojeni näyttäessä nollaa. Kävi ilmi, että rappukäytävässä oli joka asunnolle oma sähkömittari. Ystäväni kysyi, olinko kenties unohtanut ladata korttiin sähköä. Käsittämätön kysymys alkoi pikku hiljaa seljetä minulle, sillä toden totta, Kiinassa ladataan pankissa sähköä korttiin, joka sitten tungetaan mittariin. Kerroin nerokkaasta keksinnöstä nimeltä sähkölasku, ja suorastaan kuulin kuinka meistä kumpainenkin tahollaan pyöritteli silmiään ja ajatteli “idioottimaista toimintaa”.

Pitkä matka periferiaan

[img_assist|nid=63601|title=Aina ei matkustaminen suju näin suoraviivaisesti Beijingissä.|desc=|link=popup|align=right|width=1480|height=112]No, eipä siinä auttanut muu kuin hakea yösijaa muualta. Päätin lähteä poikaystäväni luokse toiselle puolelle kaupunkia, mikä Beijingin mittakaavassa tarkoittaa noin pariakymmentä kilometriä. Arvelin ehtiväni ruuhkista huolimatta ajoissa töihin, jos vain heräisin tarpeeksi aikaisin ja nappaisin taksin. Seuraavana aamuna taivaalta satoi tietenkin märkiä rättejä ja kissoja ja koiria. Sateella on se mielenkiintoinen vaikutus, että kaupungin kymmenet tuhannet taksit ovat täynnä tai ne vain katoavat. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, keitä ovat ne ihmiset, jotka onnistuvat saamaan taksin sateella, mutta sen tiedän, etten kuulu heihin. Värjöteltyäni kolme varttia sateessa aamuvarhaisella (sateenvarjo oli luonnollisesti kotona) aloin jo käydä epätoivoiseksi. Lähimmälle metroasemalle oli ainakin 7 kilometriä, joten päätin hypätä bussiin. Yritin pysyä optimistisena, vaikken tiennyt lainkaan alueen bussireittejä. Kun olin jälleen hytissyt hyvän aikaa bussia odottaen, näin yhden vihdoin ja viimein lähestyvän pysäkkiä. Bussi oli matkalla paikkaan, jonka merkit ymmärsin ja jonka muistelin olevan yksi metropysäkeistä. Hyppäsin kyytiin kolisevaan ja ruosteiseen autoon onnellisena siitä, että olin matkalla jonnekin. Matka kuitenkin jatkui, jatkui, ja jatkui. Pikku hiljaa talot madaltuivat ja sitten katosivat kokonaan. Ympärilläni oli paljon peltoa ja muutama vanha vaja. Kauhun hiipiessä selkäytimeeni kysyin nieleskellen kanssamatkutajiltani, oliko bussi todella menossa metroasemalle. Ihmiset katsoivat minua säälien, olinko todella menossa sinne asti? Päätään puistellen he tunsivat sympatiaa hullua ulkomaalaista kohtaan. Minä jäin paikalleni istumaan. Olin periferiassa Beijingin länsipuolella.

Lopulta, monien vajojen jälkeen alkoi jälleen näkyä rakennuksia. Päätepysäkki, sanoi kuljettaja ja ohjasi minut ulos. Ystävällinen kanssamatkustaja käveli kanssani metroasemalle ja melkein itkin ilosta. Olin jälleen kartalla, en hukkuisikaan ikuisiksi ajoiksi! Olin luonnollisesti Beijingin itä-länsisuunnassa kulkevan metrolinjan läntisessä päätepisteessä, Pingguossa. Senpä takia nimi oli monta kertaa sattunut silmääni. Tässä vaiheessa olin noin kaksi tuntia myöhässä töissä, mutta kylmästä ja kovista kokemuksista huolimatta nautin, varmasti ensimmäistä kertaa, 45 minuutin metromatkasta Itä-Beijingiin. Lopulta pääsin töihinkin, noin kolme tuntia myöhässä.

Pankista sähköä ja kaasua, kiitos

[img_assist|nid=63602|title=Taksilla vai bussilla? Joskus ei kulje kummallakaan.|desc=|link=popup|align=right|width=1480|height=112]Niin, sama kultainen ystäväni meni lounastauollaan pankkiin ostamaan minulle sähköä. Valitettavasti pankin yhteydet olivat nyt poikki. -Ei se mitään, sanoi ystäväni. Hän koittaa myöhemmin uudestaan. Saan kyllä jossain vaiheessa sähköä. Minä sanoin jo tietäväni, miten modernin yhteiskunnan voisi ajaa kaaokseen. Hän ei ymmärtänyt.

Kollegani taas joutui noin kerran kuussa ottamaan vapaata töistä ostaakseen kaasua, tietenkin kortille. Minä taas opin katsomaan päivittäin sähkömittariani. Tiedän, että kulutan viisi yksikköä päivässä. Mutta älkää kysykö mitä yksikköä, en tiedä eikä sillä ole väliä, kunhan on sähköä. Myöhemmin vanhana ja viisastuneena opin käymään pankissa kerran kuussa kortteineni ja muine asioineni. Tosin aloin viimeisimmässä asunnossani saamaan kaasulaskun käteen, kadulla kulkiessani. -Rappukäytävä viisi, asunto neljä, huusi laskunippua heiluttanut nainen perääni. Kätevää, ei tarvitse kirjekuoria, kun on todellinen käteenkuljetus. Näin säästetään luontoa, ja jollain on taas työpaikka.

Artikkeli ilmestyi ensimmäisen kerran 11.2.2009.