Kiinan kuohuva 1960-luku

Kun Kiinassa juhlitaan lokakuun alussa maan perustamisen 60-vuotispäivää, on lupa odottaa näyttäviä juhlallisuuksia nousevalta suurvallalta. Yhtä varmaa on, että vuosipäivänä ei haluta muistella 1960-luvun kulttuurivallankumousta. Kulttuurivallankumousta pidetään Kiinassa nykyään kymmenen vuoden katastrofina, jollaisten ei haluta enää toistuvan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko

Kulttuurivallankumous oli mullistuksia rakastaneen puhemies Mao Zedongin viimeinen voimainnäytös. Kiinan kansantasavallan perustanut Mao oli 1960-luvun alussa joutunut syrjään päivänpolitiikasta. Syynä oli Maon 1950-luvun lopulla ajama Suuri Harppaus, jonka avulla maatalousvaltaisen Kiinan piti nousta nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi. Kansan mobilisointi pelloilta tehtaisiin johti kuitenkin ruokapulaan ja laajamittaiseen nälänhätään.

Suuri Harppaus katkaisi myös Kiinan välit Neuvostoliittoon, joka oli ollut sen tärkein tukija. Neuvostoliittolaiset arvostelivat kiinalaisia katastrofista ja Mao puolestaan haukkui heitä takinkääntäjiksi. Jo vuosisatojen ajan Kiina oli suhtautunut epäluulolla Venäjän haluun laajentua Aasiassa eikä sosialismista ollut vanhojen kaunojen poistajaksi. Välien katkeaminen johti yhteenottoihin Kiinan pohjoisrajalla. Pian myös ydinsodan uhka oli todellinen, kun Kiina kehitti oman atomipommin vuonna 1964.

Maon ja maltillisten valtataistelu

Suuri Harppaus jakoi myös Kiinan johtajat kahteen leiriin. Monet ajattelivat Deng Xiaopingin tavoin, että Kiinaa olisi vietävä eteenpäin maltillisin ja käytännöllisin uudistuksin. Heidän mielestään Maon vaatimat toimet olivat olleet liian jyrkkiä ja äkkinäisiä. Siinä missä Mao oli ihastunut massaliikkeisiin, suhtautuivat maltilliset niihin epäluuloisesti. 1960-luvun alussa maltilliset saivat yliotteen Maon kannattajista ja työnsivät ideologiset kysymykset hetkeksi loitommalle.

Kyse oli kuitenkin vain tyynestä myrskyn edellä. Päästäkseen takaisin vallan ytimeen Mao turvautui jälleen massoihin. 1960-luvun puolivälissä hän aloitti kulttuurivallankumouksen, jonka tarkoituksena oli puhdistaa Kiina byrokraateista ja taantumuksellisista. Mao vetosi oman puolueensa ohi suoraan kiinalaisiin, jotta nämä ryhtyisivät toimeen. Toivonsa Mao asetti varsinkin nuorisoon, joka vastasi kutsuun perustamalla punakaarteja. Kutsu kuultiin myös länsimaissa, jossa vasemmistolaisten nuorten nähtiin heiluttelevan pieniä punaisia kirjoja.

Kulttuurivallankumouksen kohteena olivat ne maltilliset kiinalaisjohtajat, jotka olivat arvostelleet Maon jyrkkää linjaa. Deng Xiaopingiä syytettiin “kapitalistisen tien” valitsemisesta. Kampanja läpäisi kuitenkin koko kiinalaisen yhteiskunnan, ja sen uhreiksi joutuivat erityisesti koulutetut ihmiset. Taantumukselliseksi epäiltyjä nöyryytettiin vaatimalla heitä tunnustamaan julkisesti niin sanotut rikoksensa, ja heitä lähetettiin myös uudelleenkoulutettavaksi maaseudulle.

Kiina ajautui kaaoksen partaalle

1960-luvun lopulla tilanne alkoi Kiinassa riistäytyä käsistä. Maon henkilökultin sokaisemat kiinalaisnuoret olivat ottaneet kirjaimellisesti käskyn tuhota kaiken, mikä muistutti perinteisestä Kiinasta. Punakaartit vainosivat maltillisia virkamiehiä ja tuhosivat monia vanhoja monumentteja ja taideteoksia. Maon oli lopulta lähetettävä armeija hillitsemään väkivaltaisuuksia, joihin hän itse oli nuoria yllyttänyt.

Kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti 1960-luvun lopulla, mutta käytännössä se jatkui aina seuraavan vuosikymmenen puoliväliin saakka. Kampanja täytti tarkoituksensa ja nosti Maon jälleen ylimmäksi vallankäyttäjäksi Kiinassa. Poliittiset vainot jättivät kuitenkin syvät jäljet kiinalaiseen yhteiskuntaan ja maan ajautuminen kaaokseen pysäytti talouskasvun. Vain viisi vuotta Maon kuoleman jälkeen kulttuurivallankumous tuomittiin Kiinassa virallisesti.